Kasvava korjausrakentamisen tarve tuo mukanaan monia haasteita, joihin ei ole helppoja ratkaisuja. Vaatimukset energiatehokkuudelle, kiertotaloudelle ja laadulle asettavat nousujohteisia vaatimuksia korjaushankkeille. Yhä useampi rakennus tai rakennettu ympäristö alkaa myös olla rakennus- tai kulttuurihistoriallisessa mielessä säilyttämisen arvoinen tai niille muutoin haetaan suojeluarvoja. Nämä tuovat aina omat lisäsävynsä palettiin. Vuosikymmeniä jatkunut säästäminen näkyy usein rakennuksissa, eikä rakennusten tilannetta ole auttaneet vanhankantaiset kiinteistönhoidon tavat. Asioita korjataan vasta kun ne ovat rikki, jos sittenkään. Pahimmillaan näiden yhdistelmä saa aikaan korjaushankkeen, jonka kannattavuus on monitahoinen kysymys. Ja jos tämä on osaltaan haastavaa, niin eipä unohdeta ilmastonmuutosta, joka osaltaan vaikuttaa rakenteiden pitkäaikaiseen toimivuuteen.
Vanhojen rakennusten tekniset ratkaisut ovat usein aikansa parhaita, mutta niiden korjaaminen voi olla vaikeaa ja kallista, joskus jopa mahdotonta. Korjaaminen voi vaatia esimerkiksi julkisivun lähes täydellistä purkamista, mutta mitäs sitten tehdään, kun julkisivu onkin suojeltu ja korjaaminen olisi kuitenkin välttämätöntä? Neuvottelemalla asiassa pääsee eteenpäin, mutta ratkaisut eivät todennäköisesti ole halpoja. Osana uudempia korjausratkaisuja ovat yleistyneet esimerkiksi tiivistyskorjaukset, mutta ne eivät sovellu kaikkiin tapauksiin.
Asuinrakennukset käsittävät vuoden 2020 tilastotietojen mukaan 62 % rakennetusta alasta Suomessa. Omakoti- ja paritaloista hieman reilu puolet on rakennettu ennen vuotta 1980. Kun rakennusten tyypillinen suunnittelukäyttöikä on 50 vuotta, olemme tilanteessa, jossa lähes puolessa Suomen omakotitaloja on suunniteltu käyttöikä täynnä ja tarvetta hyvinkin usein rakenteisiin meneviin korjauksiin. Valitettavan usein joudumme lehdistä lukemaan, kun korjaustarve on ilmennyt asunnon kaupan jälkeen. Kerrostaloille on kehitetty joitain toimiviksi todettuja tapoja saneerata rakenteet uudelle 50 vuotiskaudelle mutta pientaloissa ratkaisut lähinnä loistavat poissaolollaan. Purkava uudisrakentaminen on nostanut päätään, joka on luonnollisesti aiheuttanut paineita runsaamman suojelun puolesta.
Olemme yhdenlaisessa oravanpyörässä. Rakennuksen ikääntyessä sen merkittävyys usein kasvaa, jos ei yksinään niin sitten esimerkiksi osana alueen kokonaisuutta. Samaan aikaan rakennuksen kunto heikkenee ja käytetyt ratkaisut ovat kalliita korjata. Olisi siis korjattava kalliilla vanhaa, mahdollisesti alun perin huonosti tehtyäkin, säilyttäen alkuperäinen ulkonäkö, samalla parantaen energiataloutta, käyttäen kierrätettyjä materiaaleja ja otettava vielä uusissa ratkaisuissa huomioon niiden kestäminen tulevaisuuden ilmastossa. Tuolla tavalla aseteltuna ei kuulosta kovin järkevältä.
Näihin yhä monimutkaistuviin ongelmiin ei ole helppoja ratkaisuja. Isommilla toimijoilla löytyy yleensä resurssit tehdä korjaukset rajoitteista huolimatta tai niiden lomassa navigoiden. Ongelmien monimutkaistuminen näkyy korjausten nousevina kustannuksina, jotka heijastuvat kuntien, kaupunkien ja yhteisöjen talouteen. Nousevat kustannukset herättävät kysymyksen siitä, kuka kustannuksista on vastuussa ja miten ne jaetaan. Yksityisten asunnonomistajien kannalta korjausten rahoittaminen voi olla merkittävä haaste. Pitkässä juoksussa asuntojen hinnat ovat nousseet, mutta samalla myös korjaustarpeet ovat kasvaneet ja voivat ylittää asunnon arvon. Tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa ihmiset asuvat korjaustarpeessa olevissa kodeissa, joita heillä ei ole varaa korjata.
Nykyiset kuntoarvio- ja kuntotarkastusjärjestelmät toimivat jotenkuten, mutta liian usein on kollegoilta kuullut jopa suoranaisesta uhkailusta, että raportissa ei saa olla kuin pintapuolisesti huomioita, eikä mitään ”negatiivista sanottavaa” kaupan kohteena olevasta talosta. Entäpä jos asuinkiinteistön omistamista varten pitäisi olla käytynä ”ajokortti”? Vielä aikakausittain jaoteltuna samoin kuin ajokortissa on ajoneuvoluokat. 1950-luvun talon käyttö kun poikkeaa merkittävästi 2010-luvun talosta. Tällä voitaisiin saada ainakin lisättyä tietoa rakennusten ”ominaisuuksista” ja siitä mitä minkäkin aikakauden talossa on tavanomaista ja odotettava, vaikka ei tuo nykyiselläänkään oikeastaan tiedon puutteesta johdu. Toisiko se sitten kustannuksia alas, on vaikea arvioida. Ehkäpä alentamalla pidemmällä juoksulla vanhojen talojen myyntihintoja, mikä puolestaan ei sekään kaikilta osin ole toivottavaa. Kuten todettu, yksinkertaisia tai helppoja ratkaisuja ei ole.
Tommi Herva
rakennusterveysasiantuntija
Brado Oy
